Juttuja - tosijuttuja - Intiasta

- Kalajuttuja rantaravintolasta ... (5/99)

- Aaltojen äänittämisen vaikeudesta ... (3/99)

...........

- Päätä pudistetaan myöntymisen merkiksi

- Kääpiöitä Bangaloressa

- DeLuxe Videobussi

- Kerjäläisten valtakunta

- Voi pyhä Benares

- Pyhäksi mieheksi pyhän miehen paikalle

Jos jaksat odotella, niitä kyllä tulee. Ne on koettu ja ne ovat jo päässä valmiina.

Pitäisi vain tarttua näppäimistöön ja etsiä kuvat. Maybe tomorrow, sanoi intialainen

 

Intialainen ei sano ei

Intialaiseen kulttuuriin ei kuulu kieltäminen. Mitä syrjäisemmistä seuduista tai kouluttamattomammista ihmisistä on kyse, sitä selvemmin tämä ilmenee. Minulle on sattunut useasti, että jotakin tavaraa tai palvelua on luvattu välittömästi, mutta ilmenee, että siinä tarvitaan joku veljen tuttava tai muu erikoisehto, ennenkuin sen voin saada. "Ehkä teille kelpaisi tämä lähes vastaava" tai "Meillä on muuten aivan ihania matkamuistoja yläkerrassa" ovat oivia tapoja kiertää kiusallinen asia. Vielä kolmannellakin kerralla myönnetään auliisti, mutta mitään vain ei tapahdu. Jos alat hermoilla ja tivata asiaa, saat vastaukseksi "maybe tomorrow", ehkä huomenna. Huomenna löytyy kyllä selitys, miksi asia ei edennyt. Kaikesta huolimatta yhteiskunta toimii varsin hyvin. Mitäs menit kyselemään outoja. Ottaisit kiltisti sitä, mitä on.

Tyypillinen esimerkki on tien kysyminen. Jos kysyt itsellesi epäselvää osoitetta ohikulkijoilta, saat yleensä aina vastauksen. Joskus tosin sitä kysytään seuraavalta kulkijalta, taksilta tai kioskilta. Kysy kuitenkin varmuuden vuoksi vielä parilta muultakin. Jos kaikki osoittavat samaan suuntaan, voit lähteä sinne, mutta yleensä neuvot ovat ristiriitaisia. Kukaan ei vain sano, ettei tiedä.

Taksi- tai riksakuskit myös nyökkäävät osoitteeseesi tietävästi, mutta saattavat lähteä aivan väärään suuntaan. Matkalla he kyselevät muilta riksakuskeilta tai vastaantulijoilta osoitteen tarkempaa sijaintia. Aina on kuitenkin päädytty perille, ja sitä paitsi kyyti on niin halpaa, ettei pikku kiertelystä kannata nostaa meteliä.

 

Intialainen pudistaa päätään myöntymisen merkiksi

Suuressa osassa maata, ilmeisesti eniten keskiosissa kansainväliset päämerkit myöntämiselle ja kieltämiselle eivät pidäkään paikkaansa. Vielä pitkänkin oleskelun jälkeen niissä saattaa mennä lankaan, jos on vaikkapa tullut vilkkaalta turistiseudulta, missä länsimaisille vastataan heidän tavallaan.

Intialainen myöntää asioita pyörittämällä päätään. Se ei ole aivan sama kuin meidän kieltomme, mutta muistuttaa sitä. Intialaisessa versiossa pää vain liikkuu kuin aalloilla, irtonaisesti hartioiden päällä. Ja se tarkoittaa ehdottomasti myöntämistä, vaikka ilme yleensä on epätietoinen tämän ihastuttavan ja vaikeasti opittavan liikkeen aikana. Liikkeestä on runsaasti aste-eroja, erilaisia myöntöjä. Kieltomerkkiä ei päällä tehdä, sillä sitähän ei tarvita. Aina vastataan vähintäänkin epävarma ehkä, ei koskaan ei, paitsi ehkä lento- ja junalippuja myydessä, mutta niissä onkin tietokoneet, jotka sanelevat vastauksen.

 

Kääpiöt kännissä

Bangaloressa on ainakin 8 kääpiötä ja Suomen verran asukkaita.


Vietin vuoden -96 huhtikuun Bangaloressa, joka on Intian HiTech-kaupunki. Se sijaitsee noin kilometrin korkeudella ylätasangolla, ja siksi ilmasto on miellyttävämpi tähän aikaan vuodesta. Hikistä oli silti.

Bangalore on 5.2 miljoonan asukkaan kaupunki, ja niinpä sikäläisiä hymyilytti, kun kerroin heille Suomesta. Kaupungin pinta-ala on 330 km2. Hämäläisen Kurun kunnan alue on yli kaksinkertainen, mutta siitä taitaa olla puolet vettä. Eipä silti, on Bangaloressakin järvi. Tästä voisi siis todeta, että kaikki Suomen asukkaat mahtuisivat Kurun kuntaan asumaan ja vielä jäisi puoli kuntaa tyhjäksi. Nyt Kurussa asuu 3000 ihmistä.
Eikä Bangalore ole edes kovin tiheästi tai korkeasti rakennettu. Se muistuttaa ehkä rähjäistä Tamperetta. On vain laajemmin kaupunkimainen.

Lomailun lisäksi lupauduin avustamaan ystäväni Petterin manageroiman Millennium-bändin videossa. Millennium on Intian suosituin heavy-rock yhtye. Sen jäsenet ovat sangen mukavaa joukkoa, ja valtaosa heistä on isän tai äidin puolelta eurooppalaista sukua. He halusivat tehdä esittämäänsä balladiin kuvitukseksi löyhästi "Lumikki ja seitsemän kääpiötä".
Suurin ongelma oli löytää kuvauskalusto ja Lumikille vaatetus. Kääpiöt kyllä hoituivat. Kaupungista olisi löytynyt enemmänkin pikkumiehiä, mutta tarinaan mahtuu vain 7.

Kääpiöt olivat hauska tuttavuus. Osalla heistä oli jonkinmoinen epämuodostuma, suuri pää tai mitättömät jalat, mutta hätkähdyttävää oli tavata aivan sopusuhtainen ja sulavakäytöksinen pikkumies, minua vain niukasti yli vyötärön; siis vähän yli metrin mittainen. Hänellä oli autovuokraamo ja oli siis hyvin kunnioitettu kansalainen. Kaikki kääpiöt olivat selvästi älykkäitä, ja erittäin avuliaita.
Näytteleminen sujui loistavasti. Kääpiöt olivat huumorintajuisia ja improvisoivat mielellään. Itse asiassa he olivat aiemminkin näytelleet samaa roolia.
Tapaamisemme huippukohta kuitenkin oli, kun vietimme videon teon päättäjäisiä hienossa tilausravintolassa kaupungin ulkopuolella puutarhaympäristössä. Kun kääpiöt saivat hieman olutta ja valkoviiniä, alkoi varsinainen pulina. He esiintyivät toinen toistaan äänekkäämmin, nauroivat, pilailivat, tekivät akrobaattitemppuja, mutta eivät laulaneet tai tapelleet.

Loistavaa porukkaa.

 

paluu kääpiökuvaan /

 

DeLuxe videobussi

Varmaankin suurinta itsensä kidutusta mihin turisti voi vapaaehtoisesti antautua, on matkustaa Intialaisessa DeLuxe Videobussissa.

Pitkänmatkan busseja on useita lajeja. Tavalliset koko kansan bussit voivat olla niin tupaten täynnä ettet aina saa jalkaasikaan lattialle, vaan kellut ihmismassassa. Rahastaja kuitenkin liikkuu sujuvasti kuin marakatti käyttäen käsiään ja tavaratelineitä apunaan. Näissä busseissa katto on yleensä täynnä väkeä, ja siellä onkin viileämpää. Näille huonokuntoisille busseille sattuu myös paljon onnettomuuksia. Tyypillinen uutinen, joka kantautui Suomeenkin oli, kun täysi bussi suistui sadekaudella jokeen tulvan pehmittämältä, ajokiellossa olleelta tieltä. Uhreja oli 150, joista puolet oli bussin katolta. Bussit eivät ole isoja, eivätkä suinkaan kaikki kuolleet, joten siitä voi päätellä jotakin matkustustiheydestä.

Erilaisia pikavuoroja on runsaasti paikkakuntien välisessä liikenteessä. Niihin myydään paikkalippuja etukäteen tai lähtöasemalla periaatteella: kun bussi on täynnä, se lähtee. Samalla periaatteella liikennöi osassa maata myös takseja. Ne keräävät taksiasemalla tai matkatoimistossa lastin täyteen ja sitten menoksi. Hinta on yleensä hieman bussia kalliimpi, mutta bussi onkin lähes ilmainen. Matka on vähän bussia nopeampi, mutta ei aina mukavampi. Eniten olen pelännyt taksin etuistuimella sen puikkelehtiessa tukkirekkojen ja vastaan tulevien bussien välissä.

Mutta siihen DeLuxe videobussiin.

Matkustimme eräänä yönä Delhistä pohjoiseen Himalajan rinteille kuumaa pakoon. Valitsimme parasta. Hintahaitarin yläpäässä oli DeLuxeVideo. Reitti oli kilpailijoita nopeampi ja etukäteisvarauksia otettiin. Ei muuta kuin menoksi. Alkuilta vielä sujui, vaikka yhden penkin pehmusteet olivat tiessään ja toisen selkänoja retkotti vapaasti. Videolla esitettiin intialaisia elokuvia, joita lähinnä katseli etupenkissä istuva kuljettajan kaveri ja pari perhettä, jotka olivat ilmeisesti varanneet paikkansa sitä silmällä pitäen. Koko bussi kuitenkin kuuli videon, sillä intialainen tapa on soittaa ääntä niin kovaa kuin laitteista lähtee. Musiikki ei ole hyvää, ellei se ole reilusti säröllä tuntuu olevan tunnuslause kaikenlaisilla katusoittelijoilla.

Yön tullessa väki yritti nukkua, sillä perillä olisimme vasta aamulla. Vaikka kuinka peitteli korviaan, tajuntaa repi ääni yhä meluisammaksi käyvistä videoista. Lopulta valveilla näytti olevan vain se kuljettajan kaveri etupenkissä, mutta videot paahtoivat täysillä vielä kolmelta aamuyöllä. Kuljettajan hereillä pitämiseksi niitä ei soitettu, sillä hän oli eristetyssä kopissa, jonne vain etupenkin kaveri pääsi. Lapset itkivät, ja aikuiset kävivät pyytämässä ääntä pienemmälle tai videoita pois, mutta mikään ei auttanut. Kun kerran oli tilattu DeLuxe Video, se myös saatiin. Aamulla bussista nousi väsynyttä porukkaa.

Paluumatkan olin jo varannut samalta yhtiöltä, joten ei auttanut kuin kärsiä urheasti. Varustauduimme korvatulpilla, mutta nyt tulikin yllättävä lisämauste: Päivävuorolla rinnettä alaspäin kiemurrellessa alkoi ottaa vatsanpohjasta varsinkin, kun näki ne lukuisat rekat ja bussit, joita oli suistunut serpentiineiltä tienposkeen, osa laakson pohjalle asti. Ainoa tapa varoa vastaantulijoita kurveissa tuntui olevan torven soittaminen, kovaa ja koko ajan.

Jälkeenpäin olen lukenut monista lähteistä, mm Lonely Planetin palautesivuilta muiden kärsimyksistä samanlaisissa busseissa, joten en ole mielipiteineni aivan yksin.

Vuoden -99 alussa matkustin Maduraista Chennaihin bussilla. Tilasin lipun vuoroon, jossa ei ole videota. Myyjä ihmetteli mieltymystäni, mutta lupasi sellaisen bussin. Seuraavana päivänä lähtöaikaan ei tullut minkäänlaista bussia ja puoli tuntia myöhemmin minut ohjattiin - kuinka ollakaan - Deluxe videobussiin, joka nyt korvasi tilaamani vuoron. Kidutus oli kenties entistä pahempi. Video soi niin kovaa, että hiljaisissa kohdissa videonauhan pohjakohinakin oli säröillä. Nytkään kukaan ei näyttänyt katsovan videota, vaan ihmiset yrittivät nukkua tai katsella maisemia.


bussikuvaan

 

Kerjäläisiä kadulla - kauheaa


Nyt on heti sanottava, etten tiedä, mitä sanoa. Tilanne on hyvin ristiriitainen. Totuuden kertomiseen tarvittaisiin vähintään sosiologista tutkimusta. Taidan siis kertoa vain omia havaintojani ja hieman kuulopuheitakin.

Monelle herkälle länsimaiseen hyvinvointiin tottuneelle, erityisesti naiselle ja äidille kerjäläiset voivat olla hyvin traumaattinen kokemus. Esille tuodaan kurjuus eri muodoissaan; raajarikot, epämuodostuneet, laihat lapset, spitaaliset. Vaikein ohitettava on rääsyinen, aneleva äiti pienen vauvan kanssa.

On vaikea kovettaa itsensä ja kulkea ohi, mutta toisaalta: mitä auttaisi edes koko omaisuutensa jakeleminen? Saisit vain suuren lauman kerjäläisiä perääsi, etkä edes tietäisi, minne rahasi päätyvät.

Useimmilla Intian paikkakunnilla on kerjäläisiä, mutta ei kaikilla. Osavaltiokohtaiset erot ovat selviä. Puhutaan kerjäläisten takana olevista "isännistä", jotka keräävät tulot ja jakavat kerjäyspaikat. Saattaa olla totta jossakin, toisaalla taas ei.

Olen yrittänyt olla huomaamatta kerjäläisiä, erityisesti iloisia ja hyvinvoivia lapsia, jotka riehaantuvat pyytelemään almuja kun näkevät valkoihoisen turistin. Joskus jopa tällaisten lasten vanhemmat ovat puuttuneet asiaan, ajaneet lapsilauman pois ja pyytäneet, ettemme opettaisi heidän lapsiaan kerjäämään. Mieluummin avustan käyttämällä mahdollisimman paljon paikallisia palveluita kuin maksan tielläni seisomisesta, käden ojentamisesta ja anovasta katseesta.

Intialaiseen uskonnolliseen perinteeseen almujen anto näyttää kuuluvan. Temppelien edessä on kerjäläisten kuja kilisyttämässä kuppejaan ja sisäänkäynnin vieressä on rahanvaihtajien pöytiä. Normaali kerjäläisraha on piparkakkureunuksellinen alumiinilantti "anna". Niitä temppeliin menijät vaihtavat pötkyittäin. Suomen rahassa sen arvo on alle 1,5 penniä. Inflaatio on tosin laukannut viime vuosina, ja nyt lapset jo pyytävät suoraan rupiaa tai kahta, ja silloin liikutaan jo yli kymmenen pennin suuruusluokassa.

Rahayksiköt ovatkin varsin hauskoja nimiltään: Rupee (Rupia), paise (1/100) ja epävirallinen (1/10, aikaisemmin 1/8 Rupiaa) "anna". Jotakin yhtäläisyyttä kielissämme selvästikin on. Rahoista nimenomaan anna annetaan sitä pyytäville. Rupia ja paiseita heillä jo onkin.

Lopuksi "tositarina", jonka olen kuullut kalkuttalaiselta ydinfyysikolta:
Bengalin osavaltio alkoi avustaa Kalkutan kodittomia ja rakensi heille talon. Kerjäläisiä ja kaduilla asuvia käytiin keräämässä talon asukkaiksi. He saivat mukavuuksilla varustetun kerrostaloasunnon ilmaiseksi.
Aluksi tyytyväisyys vallitsi, mutta vuoden kuluessa talo oli lähes tyhjillään ja asukkaat asuivat taas keskustan kaduilla. Nyt ryhdyttiin tutkimaan syitä, ja paljastui, että sosiaalinen elämä, auttamisen ja vastapalvelusten verkosto oli heille tärkeämpi kuin kiviseinät ja juokseva vesi. Lämmintähän Intiassa yleensä riittää. Sen vuoksi ei taloja tarvita.

kuvasivulle Kalkutasta tai Jaipurista